Kullervo, Kalervon poika,
sinisukka äijön poika,
nousi maasta huo’ahdellen,
hau’asta avautuvasta.

Siitä miesi katselevi,
mittailevi, kääntelevi:
laulajia nuoren polven,
uu’en su’un virsihiä.

Katsoi lasta päivän, kaksi,
katsoi päivän kolmannenkin.
Siitä kohta neljännellä,
sanan virkkoi, noin nimesi:

”Voi minä poloinen poika,
onneton, hau’asta noussut!
Jospa oisin tästä tiennyt,
sanan saanut Tuonelahan:
tanhuvista irstahista,
peijaisista, poloisista.
Jäänyt oisin loitommalle,
keskeltä tän kurjan kansan!”

Kullervo, Kalervon poika,
tempas miekan toistamiseen,
kären käänti rintahansa,
itse iskihe kärelle.

Se oli surma vanhan miehen,
kuolo Kullervo urohon,
aikaan uuteen palannehen,
nykymenoon pettynehen.