щи

Москва. Luen runoasi ja juna kuljettaa minua, vieressä mummo virkkaa minulle elämäänsä: kuinka se ei ota loppuakseen, kuinka luurangot yhä vain piilottelevat – jonkun pitäisi näyttää niille kaapin paikka. En puhu hänen kieltään mutta kuuntelen, ja kuolemastakin mummo kertoo, kuinka se on kehno tanssikaveri: kaihtaa katsetta, ei koskaan vie saatille, talloo varpaat littaan ja nauraa.

Иркутск. Käyn junan käytäviä tulosuuntaan, olen kala Volgan vastavirrassa, miehet tupakoivat vaunujen väleissä, nyökkään niiden tummille silmille, mietin miltä maailma näyttäisi savun läpi tai miltä aivan kokonaan tulessa. Yhdessä vaunuista soittaa luurankojen orkesteri ja siellä pidetään tanssia, haku on käynnissä, mietin puukenkiä ja peltikattoja, jatkan matkaa ravintolavaunuun. Ilta vääntyy yöksi, ikkuna kääntyy mustaksi peiliksi ja katson siitä kuvaani aamuun asti.

Улан-Удэ. Kerralla kurkkuun vaan, se on maan tapa, tarjoilijatar nauraa, votka pulppuaa ja kaalikeitto. Nainen opettaa minulle kieltään, me keskustelemme, pian aamu muistuttaa itsestään ja kaikki näyttäytyy hetken jotenkin kummallisena. Rutistan runosi taskuuni, katson ikkunasta metsiä ja kyliä, juna

                                                                             tärisyttää

                                                       meitä.


Владивосток.