Чингис Хаан (jatkoa Aasian-matkalle)

Улаанбаатар. Hiekkakaupungin rautatieasemalla aurinko sytyttää minussa katumuksen, siristän sille silmiäni ja avaan rutistuneen runosi: kynän lyijy on jauhottunut yli paperin sinisten ruutujen, sanoista ei saa selvää, enkä minä opetellut niitä ulkoa. Pöly pyyhkii pääkaupunkia, pikkutyttö haistaa minusta Suomen ja tarjoaa yösijaa kasvoliinansa takaa. Tyttö ei halua hiekkaa keuhkoihinsa, aikoo elää pitkän ja hyvän elämän, niin, tästä maasta saa tätä nykyä sellaisiakin.

Говь. Autiomaa opettaa minua, ja ihmiset: purista oikeaa kyynärpäätä, iske nimetön votkaan, sormi otsaan, ole itse Tsingis-kaani, ota selvää kiinalaisista vakoojista, myrkystä jota ne käyttävät, kuinka se värjää hopeasormuksesi kuolemanvihreällä. Ja Gobi jatkuu ja jatkuu kuin ei olisi alkanut, kuin ei aikoisi loppua, jossain näkyy eläin, jossain ihminen, jossain taas eläin: etäisyys olentojen kesken mittaamaton.

北京. Kuin matka alkaisi todella vasta nyt! Tunnen sen muurin luikertaessa ikkunan taa: kuinka vuosituhannet piipahtavat vierellämme, vaihtavat muistoja raiteiden kanssa, pujahtavat yli kukkuloiden – savusumu on lannistanut ne haltuunsa. Toriaukiolla joukko mustahiuksisia osoittaa mieltään. Tianmen valittaa, vääntyilee, tärisee; vastakuivunut veri halkeilee protestoijien jaloissa ja saa kengänpohjilta viimein väsyneen vastauksensa, marssin puhki kuluttaman: M   DE    IN    CH    A.