Eksyneelle sienestäjälle metsä ei ole paikka:
vasen ja oikea, eteen ja taakse eivät ole olennaisia,
eikä se mätäs johon saapas painautuu ole missään.
Ei ole risteyksiä, eikä suoria teitä,
eikä käsitystä siitä, miten tähän on tultu,
eikä kotipiha, josta lähdettiin ole lähellä tai kaukana,
vaan mielessä, eikä sekään enään ole täysin pään sisällä.
Kannattaa kokeilla villipetojen pelkäämistä,
miettiä miksi vilkuilee olkansa taakse,
mikä erottaa metsään eksyneen astronautista,
joka sinkoutuu sukkulan kyljestä tyhjyyteen
niin kuin joissakin elokuvissa muistaa nähneensä.
Vihdoinkin ymmärtää olevansa maailman napa.
Ymmärtää miksi eläimiä saattaa kadehtia.
Jos muu ei auta, voi koettaa uuden maailman luomista,
kaivaa kolon, kerätä varastoja talveksi,
tatteja ja marjoja, kuivattaa niitä nuotiolla,
alkaa nimetä asioita, joiden katsoo kaipaavan nimeämistä,
perustaa ilmansuunnat ja ansoittaa maailmansa rajat,
syödä nelijalkaisia ja saada niiltä voimat,
mennä kuoppansa pohjalle luustaveistettyine esineineen
ja laulaa itse keksimäänsä laulua.
Ehkä sitten voi etsiä sen metsätien ja autonsa sen varrelta,
kun on unohtanut, että koti on paikka,
jonka päälle on jo kaavoitettu ostoskeskus
josta sähköt on jo katkaistu, rouva lähtenyt,
mainokset kasautuneet eteiseen, kärpäset kukoistaneet,
sitten kuolleet nälkään ja partaterät ruostuneet
särjettyyn peilikaappiin. Maalliset huolet ovat hävinneet,
muuttuneet vähitellen täysin digitaalisiksi,
nousseet taivaisiin niin, että täytyy käydä virastossa
herättämässä itsensä henkiin, maksettava sakot,
rakennettava uusi ruumis, ja kytkettävä se verkkoon.
Metsästä tähän paikkaan on helppo palata,
kun tietää mistä on kotoisin.